Iltasatu: Satakieli

Sulje silmäsi, ota mukava asento ja rentoudu. Tällä kertaa rauhoitumme kuuntelemaan iltasatua Satakielestä. Olet tietysti tervetullut nukahtamaan milloin vain sadun aikana!

Voit tukea minua kommentillasi!

Lähde: Suuri Satukirjasto 1-6. Taustamusiikkina Floating Thoughts composed by Music Of Wisdom - Licensed from meditationmusiclibrary

Iltasatu: Satakieli on osa Jenny Jakkilan Meditaatiot suomeksi -podcastia (s7 ep6)

Transcript

Tervetuloa tähän hetkeen!

Tällä kertaa keskitymme kuuntelemaan iltasatua satakielestä.

Aloitetaan kuitenkin ihan ensimmäiseksi ottamalla oikein mukava asento.

Kun olet löytänyt itsellesi mukavan asennon,

Anna silmiesi sulkeutua pehmeästi.

Jos et ole vielä tehnyt niin,

Hengitä syvään ja rauhallisesti.

Seuraavaksi sinun tarvitsee vain keskittyä rentoutumaan ja kuuntelemaan iltasatua.

Muistathan,

Että voit milloin tahansa antaa kehosi vaipua uneen.

Satakieli.

Kiinassa.

Senhän toki tiedät.

Tapahtui kauan sitten jotain.

Siitä on nyt monta vuotta,

Mutta juuri siksi tarina kannattaa kuulla ennen kuin se unohtuu.

Keisarin linna oli maailman komein,

Lattiasta kattoon hienoa poslinja,

Niin kallisarvoista,

Mutta niin arkaa ja haurasta,

Että siinä sai tosissaan olla varovainen.

Puutarhassa kasvoi mitä ihmeellisempiä kukkia,

Ja kaikkein komeimpiin oli ripustettu soimaan hopea tiukuja,

Jotta ei kukaan voisi kulkea ohitse niitä huomaamatta.

Niin,

Kaikki oli tarkkaan harkittua keisarin puutarhassa,

Ja se ulottui niin kauas,

Että ei edes puutarhuri tiennyt mihin se loppui.

Jos käveli eteenpäin,

Tuli tavattoman kauniiseen metsään,

Jossa oli korkeita puita ja syviä järviä.

Metsä ulottui mereen asti,

Joka lainehti sinisenä ja syvänä.

Suuret laivat pääsivät purjehtimaan aivan oksien alle,

Ja puissa asui satakieli,

Joka lauloi niin ihanasti,

Että köyhä kalastajakin pysähtyi yöllä verkkoja kokiessaan sitä kuuntelemaan,

Ja hänellä olisi kyllä ollut paljon muutakin tekemistä.

Oi että,

Kuinka se on kaunista,

Hän sanoi.

Sitten hänen täytyi mennä askareihinsa,

Ja lintu unohtui.

Mutta tullessaan rantaan seuraavana yönä,

Kun se taas lauloi,

Kalastaja sanoi uudestaan,

Oi että,

Kuinka se on kaunista.

Kaikista maailman maista tuli matkustajia keisarin kaupunkiin,

Ja he ihailivat sitä,

Linnaa ja puutarhaa.

Mutta kuultuaan satakielen laulavan,

He kaikki sanoivat,

Se on parasta.

Ja palattuaan kotiin matkustajat kertoivat siitä,

Ja oppineet kirjoittivat monia teoksia kaupungista,

Linnasta ja puutarhasta.

Mutta ei satakieltäkään toki unohdettu,

Se sai kaikkein eniten kiitosta.

Ja ne,

Jotka osasivat runoilla,

Kirjoittivat tavattoman kauniita runoja,

Kaikki vain satakielestä,

Joka lauloi metsässä syvän meren rannalla.

Nuo kirjat levisivät ympäri maailmaa,

Ja muutamia tuli lopulta keisarinkin käsiin.

Hän istui kultatuolissa,

Luki lukemistaan,

Ja nyökäytti vähän väliä päätään,

Sillä häntä miellytti nähdä,

Miten komeita kuvauksia kaupungista,

Linnasta ja puutarhasta oli kirjoitettu.

Mutta kaikkein paras on kuitenkin satakieli,

Hän luki.

Mitä kummaa,

Sanoi keisari.

Satakieli,

Siitähän minä en tiedä mitään.

Onko sellainen lintu minun keisarikunnassani,

Ja päälle päätteeksi vielä omassa puutarhassani?

Sitä en ole koskaan kuullut,

Ja moisesta saa tiedon vasta lukemalla.

Ja sitten hän kutsui kavaljeerinsa,

Joka oli niin ylhäinen,

Että kun joku vähäarvoisempi uskalsi puhua hänelle tai kysyä jotakin,

Hän ei vastannut muuta kuin B,

Ja se ei merkitse mitään.

Täällähän on kuulemma perin merkillinen lintu,

Jota nimitetään satakieleksi,

Sanoi keisari.

Sen väitetään olevan koko valtakuntani hienoin harvinaisuus.

Miksei minulla ole koskaan siitä kerrottu.

En minä ole ikinä kuullutkaan sellaisesta linnusta,

Sanoi kavaljeeri.

Sitä ei ole koskaan esitelty hovissa.

Minä tahdon,

Että se tulee tänne illalla laulamaan minulle,

Sanoi keisari.

Koko maailma näkyy tietävän,

Mitä minulla on,

Mutta minä itse en tiedä mitään.

Mutta en minä ole ikinä kuullutkaan siitä,

Sanoi kavaljeeri.

Minä lähden etsimään sitä.

Kyllä minä sen löydän.

Mutta mistä sen saattoi löytää?

Kavaljeeri juoksi kaikki portaat ylös ja alas läpi salien ja käytävien,

Mutta ei kukaan ihminen ollut kuullut satakielestä.

Ja kavaljeeri juoksi taas keisarin luo,

Sanomaan,

Että koko lintu oli varmaankin vain satua,

Ja kirjoittajien omaa keksintöä.

Teidän majesteettine ei pitäisi uskoa,

Mitä noissa kirjoissa puhutaan.

Ne ovat vain tyhjää lorua ja sellaista,

Mitä sanotaan noituudeksi.

Mutta tämän kirjan on suurvaltias Japanin keisari lähettänyt minulle,

Eikä se saata olla valhetta,

Sanoi keisari.

Minä tahdon kuulla satakieltä.

Sen pitää olla täällä tänä iltana.

Se on minun korkeimmassa suosiossani,

Ja jollei se tulee,

Rapsitaan koko hovia vatsaan heti illallisen jälkeen.

Tsimppee,

Sanoi kavaljeeri,

Ja juoksi taas kaikki portaat ylös alas ja läpi kaikkien salien ja käytävien.

Ja puoli hovia juoksi mukana,

Sillä eivät he tahtoneet saada rapsuja vatsaansa.

Kyllä nyt kyseltiin merkillistä satakieltä,

Jonka koko maailma tunsi,

Mutta hovissa ei kukaan.

Viimein tavattiin keittiöstä pieni köyhä tyttö.

Hän sanoi,

Oi hyvänen aika satakielikö,

Tiedänhän minä sen hyvin.

Niin,

Se kyllä osaa laulaa.

Minä saan joka ilta viedä vähän ruuantähteitä kotiin kipeälle äitiraukalleni.

Hän asuu tuolla rannassa.

Ja kun takaisin tullassani istauden väsyneenä metsään lepäämään,

Kuulen aina satakielen laulavan.

Minulle tulevat vedet silmiin,

On niin kuin äitini suutelisi minua.

Pieni keittiöpiika,

Sanoi kavaljeeri.

Minä järjestän sinulle vakinaisen toimen keittiöön ja luvan nähdä keisarin syövän.

Jos voit viedä meidät satakielen luo,

Sillä se on kutsuttu illaksi hoviin.

Ja sitten he lähtivät kaikki metsään,

Jossa satakielen oli tapana laulaa.

Puoli hovi oli mukana.

Heidän ollessa on matkalla,

Alkoi lehmä ammua.

Oi,

Sanoivat hovijunkkarit.

Nyt se on käsissämme.

Onpa siinä ihmeellistä voimaa.

Ei luulisi niin pieneksi eläimeksi.

Aivan varmasti olen kuullut tuon äänen ennenkin.

Ei,

Lehmäthän siellä vain ammuvat,

Sanoi pieni keittiötyttö.

Emme me vielä ole läheskään perillä.

Sitten sammakat kurnottivat suossa.

Kaunista,

Sanoi kiinalainen hovirovasti.

Minä kuulen sen jo.

Se on kuin pienten kirkonkellojen kuminaa.

Ei,

Sammakothan siellä vain,

Sanoi pikkukeittiötyttö.

Mutta kuulemme sen kai aivan kohta.

Sitten alkoi satakieli laulaa.

Tuo se on,

Sanoi tyttö.

Kuunnellaan.

Kuunnelkaa.

Ja tuolla se istuu.

Tyttö osoitti hoviväälle pientä harmaata lintua,

Joka häämötti oksien keskeltä.

Onko se mahdollista,

Sanoi kavalieri.

Tuollaiseksi en olisi voinut sitä kuhitella.

Kylläpä se on mitättämän näköinen.

Se varmasti kalpeni nähdessään ympärillään näin paljon ylhäistä väkeä.

Pieni satakieli,

Huusi pikkuroinen keittiötyttö kovalla äänellä.

Armollinen keisarimme toivoisi sinun laulavan hänelle.

Oikein mielelläni,

Sanoi satakieli.

Ja lauloi niin,

Että sitä oli ilo kuulla.

Aivan kuin lasikellojen helinää,

Sanoi kavalieri.

Katsokaa sen pientä kurkkoa,

Kuinka se toimii.

Kummallista,

Että me ole koskaan ennen kuulleet siitä.

Siitä tulee hovissa suuri menestys,

Oikea syksee.

Laulanko vielä kerran keisarille,

Kysyi satakieli,

Joka luuli keisarin olevan mukana.

Oi vallinen pieni satakieleni,

Sanoi kavalieri.

Minulla on suuri ilo kutsua teidät illaksi hovijuhlaan.

Te lumoatte aivan korkean keisarillisen armonsa viehättävällä laulullanne.

Se kuulostaa kyllä parhaalta luonnon helmassa,

Sanoi satakieli.

Mutta lähti kuitenkin mielellään mukaan,

Kun kuuli keisarin niin haluavan.

Linna oli laitettu kerrassaan juhla-asuun.

Posliiniseinät ja lattiat hohtivat tuhansien kultalampujen valossa.

Käytäviin oli asetettu ihania kukkia,

Jotka kilisivät oikein kauniisti.

Siellä oli juoksua ja hälinää ja ristivetoa,

Mutta kun kaikki kellot kilkattivat,

Ei kukaan kuullut toisten ääntä.

Keskellä suurta salia,

Jossa keisari istui,

Oli satakielelle asetettu kulta-orsi.

Koko hovi oli läsnä ja pikku keittiötyttökin sai seista oven vieressä,

Koska hän oli nyt oikea keittiöapulainen.

Kaikki olivat pukeutuneet hienoimpiinsa ja kaikki katsoivat pientä harmaata lintua,

Jolle keisari nyökäytti päätään.

Ja sitten satakieli lauloi niin kauniisti,

Että kyyneleet nousivat keisarin silmiin.

Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan ja silloin satakieli lauloi yhä ihanammin.

Se oikein koski sydämeen.

Ja keisari oli kovin iloinen ja sanoi,

Että satakielen pitää saada hänen kultatohvelinsa kaulassa kannattavakseen.

Mutta satakieli kiitti,

Se oli saanut jo palkkiota tarpeeksi.

Minä olen nähnyt keisarin silmissä kyyneliä ja se on kallein aarre,

Minkä voin saada.

Keisarin kyynelissä on ihmeellistä voimaa.

Minä tiedän,

Etten muuta palkkaa tarvitse.

Ja sitten se taas lauloi suloisella hartaalla äänellään.

Herttaisimmin ei kukaan voisi keimailla,

Sanoivat naiset sen ympärillä.

He ottivat vettä suuhunsa ja koettivat kurluttaa,

Kun joku puhutteli heitä.

Hekin olivat näet mielestään satakieliä.

Niin,

Jopa lakejat ja kamarineiditkin lähettivät sanan,

Että he olivat tyytyväisiä.

Ja se sopi pannan merkille,

Sillä heidän suosiotaan on kaikkein vaikeinta saavuttaa.

Satakieli oli siis kertakaikkiaan onnistunut.

Sen piti nyt jäädä hoviin,

Sillä oli oma häkki ja vapaus käydä kävelemässä kaksi kertaa päivässä ja kerran yöllä.

Saattajinaan sillä oli kaksitoista palvelijaa ja jokainen piti lujasti kädessään silkkinauhaa,

Jonka toinen pää oli sidottu sen jalkaan.

Eipä moisesta kävelystä ollut oikein huvia.

Koko kaupunki puhui tuosta merkillisestä linnusta ja kun kaksi ihmistä tapasi toisensa,

Ei toinen voinut kuin sanoa,

Sata.

Toinen jatkoi,

Kieli.

Ja sitten he huohtivat ja ymmärsivät toisensa.

Niin,

Ja yksitoista makkarakauppien lasta sai nimensä Linnun mukaan,

Mutta yhdelläkään heistä ei ollut ainoatakaan säveltä rinnassaan.

Eräänä päivänä tuotiin keisarille iso käärä,

Johon oli kirjoitettu satakieli.

Tuossapa on varmaan uusi kirja kuuluisasta linnustamme,

Arveli keisari.

Mutta ei siinä ollut kirjaa.

Rasiasta tuli ilmalle pieni taituruuden näyte,

Käsin tehty satakieli.

Se muistutti oikeaa,

Mutta oli ylt yleensä päällystetty timanteilla,

Rubiineilla ja safiireilla.

Viritettynä se osasi laulaa yhden niistä sävelmistä,

Joita elävä satakieli liversi.

Ja silloin sen pyrstö keikkui ylös ja alas kimaltaan hopealta ja kullalta.

Kaulassa riippui kapea nauha,

Ja siihen oli kirjoitettu.

Japanin keisarin satakieli on köyhä Kiinan keisarin satakielen rinnalla.

Kaunista,

Sanavat kaikki.

Ja se,

Joka oli tuonut tekolinnun,

Sai heti keisarin ylimmän satakielen kantajan arvonnimen.

Nyt ne saavat laulaa yhdessä,

Siitäpä tulee duetta.

Ja niin me pantiin laulamaan yhdessä.

Mutta se ei oikein tahtonut luonnistua,

Kun elävä satakieli lauloi omalla tavallaan,

Ja tekolinnun sävelet tulivat pyörivältä telalta.

Ei se ole tekolinnun vika,

Sanoi soittomestari.

Se pysyy ehdottomasti tahdissa ja edustaa aivan minun kouluani.

Sitten tekolinnun piti laulaa yksin.

Sen menestys oli yhtä suuri kuin oikeankin.

Ja paljon komeampihan se oli katsella.

Se kimmelsi kuin rannen renkaat ja rintaneulat.

Kolmekymmentä kolme kertaa se lauloi yhden ja saman sävelmän,

Eikä väsynyt hiukkaakaan.

Ihmiset olisivat halusta kuunnelleet sen vielä uudestaan,

Mutta keisarin mielestä piti elämän satakielen saada taas vähän laulaa.

Mutta missä se oli?

Ei kukaan ollut huomannut,

Että se oli lentänyt ulos avoimesta ikkunasta,

Pois vihreihin metsiin.

Mutta mitä kummaa,

Puuskahti keisari.

Ja koko hoviväki moitti ja motkotti,

Että kylläpä satakieli oli mahdottoman kiittämätön olio.

No,

Parempi tämä lintu toki onkin,

He sanoivat,

Ja sitten tekolintu pantiin taas laulamaan.

Neljännenkymmenennen neljännen kerran he saivat kuulla saman sävelmän,

Mutta eivät he vielä osanneet sitä kokonaan.

Sillä se oli hyvin vaikea.

Ja soittomestari kehui,

Miten erinomainen lintu oli.

Niin,

Jopa parempi kuin oikea satakieli,

Hän vakuutti.

Eikä vain pukuunsa ja monien kauniiden timanttiensa vuoksi,

Vaan myös sisäisesti.

Sillä katsokaa,

Hyvät herrasväet ja keisari ennen kaikkea.

Oikeasta satakielestä ei koskaan tiedä,

Mitä sen mieleen juolahtaa,

Mutta tekolinnussa kaikki on varmaa ja taattua.

Se toimii juuri niin,

Eikä toisella tavalla.

Siitä saa selvän.

Sen voi hajottaa osin.

Niin,

Että ihmiset oivaltaa,

Miten telat sijaitsevat,

Miten ne pyörivät,

Ja miten toinen seikka perustuu toiseen.

Minä ajattelin juuri samaa,

Sanoivat kaikki,

Ja soittomestari sai luvan näyttää seuraavana sunnuntaina lintua kansalle.

Heidänkin piti kuulla sen laulavan,

Sanoi keisari.

Ja he kuulivat ja olivat niin hyvällä tuulella,

Kuin olisivat juoneet teestä itsensä iloisiksi.

Ja kaikki sanoivat oh,

Ja nostivat ilmaan sen sormen,

Jota sanotaan Suomen sotiksi,

Ja sitten nyökkäsivät.

Mutta köyhät kalastajat,

Jotka olivat kuulleet elävän satakielen laulavan,

Sanoivat,

Kyllähän se korealta kuulostaa,

Ja on melkein kuin oikeata,

Mutta jotakin siitä puuttuu.

Mitä sitten lienee?

Oikea satakieli oli karkotettu maasta ja valtakunnasta.

Tekolinnun paikka oli silkkityynyllä aivan keisarin vuoteen vieressä.

Kaikki lahjat,

Kulta ja jalokivet,

Jotka se oli saanut,

Olivat siinä ympärillä.

Arvo nimeltään se oli nykyään korkean keisarillinen yöpöytälaulaja,

Ensimmäistä vasemman puolesta arvoluokkaa.

Keisari piti näet sitä puolta ylhäisempänä,

Missä sydän oli,

Ja keisarillakin sydän on vasemman käden puolella.

Ja soittamestari kirjoitti Tekolinnusta 25 idettä.

Se oli oppinut ja laaja teos,

Täynnä kaikkein vaikeimpia kiinalaisia sanoja,

Ja jok ikinen sanoi lukeneensa ja ymmärtäneensä sen,

Muutehan sitä olisi ollut tyhmä ja saanut rapsuja vatsaansa.

Niin kului kokonainen vuosi.

Keisari,

Hovi ja kaikki muut kiinalaiset osasivat Tekolinnun laulun ulkoa pienintäkin kilausta myöten,

Mutta juuri siksi se olikin heistänyt aivan verraton.

He saattavat itse laulaa mukana,

Ja kyllä he lauloivatkin.

Katupoikien joukosta kuului tsitsii kluk kluk,

Ja keisarin huoneessa sävel oli aivan sama.

Niin,

Se oli kyllä taatusti kaunista.

Mutta kerran illalla,

Kun Tekolintu juuri lauloi,

Ja keisari makasi vuoteellaan kuuntelemassa sitä,

Kuului linnun sisästä svup!

Jokin oli mennyt rikki.

Surrr!

Kaikki pyörät hyräsivät hurjaa vauhtia,

Ja sitten laulu katkesi.

Keisari hyppäsi heti vuoteesta,

Ja kutsutti henkilääkärinsä.

Mutta mitä pääpue hänestä oli?

Sitten noudettiin kelloseppä.

Jaariteltuan pitkän tovin,

Ja katseltuan toisen mokoman,

Tämä sai linnun joltikseenkin kuntoon,

Mutta sanoi,

Että sitä piti ruveta säästämään.

Tapit olivat näet kovin kuluneet,

Eikä soimisesta olisi lainkaan takeita,

Jos ne vaihtaisi uusiin.

Siitä tuli suuri murhe.

Vain kerran vuodessa uskallettiin Tekolinnun antaa laulaa.

Ja se oli jo melkein liikaa sekin.

Mutta sitten soittomestari piti pienen puheen,

Jossa oli taas noita vaikeita sanoja,

Ja lausui,

Että kaikki oli yhtä hyvin kuin ennenkin.

Ja niin kaikki sitten oli yhtä hyvin kuin ennen.

Kului viisi vuotta,

Ja maata kohtasi todella raskas murre,

Sillä kaikki pitivät loppujen lopuksi keisaristaan.

Nythän oli sairaana,

Eikä voinut jäädä elämään,

Niin sanottiin.

Uusi keisarikin oli jo valittu.

Mutta ihmiset seisoivat kadulla,

Ja kyselivät kavaljeerilta,

Kuinka heidän keisarinsa voi.

B.

Vastasi kavaljeeri ravistaen päätään.

Kylmänä ja kalpeana makasi keisari isossa muhkeassa vuoteessaan.

Koko hovi luuli hänen jo kuolleen,

Ja kaikki juoksivat pois hänen luotaan tervehtimään uutta keisaria.

Kamaripalvelijat laukkasivat ulos kertomaan uutista,

Ja linnan palvelijattarilla oli suuret kahvikestit.

Kaikkiin saleihin ja käytämiin oli levitetty verkaa,

Jotteivat askeleet kuuluisi,

Ja siksi linnassa oli hiljaista.

Aivan hiljaista.

Mutta keisari ei ollut vielä kuollut.

Kankeana ja kelmeänä hän makasi komeassa vuoteessaan,

Jossa oli pitkät samettiverhot ja raskaat kultatupsut.

Yläikkuna oli auki,

Ja kuu paistoi suoraan keisariin ja tekolintuun.

Keisari rukka saattoi tuskin hengittää,

Tuntui kuin joku olisi istunut hänen rintansa päällä.

Hän avasi silmänsä ja näki,

Että kuolema siinä istui hänen rintansa päällä.

Se oli jo ottanut päänsä keisarin kultakruunun,

Ja piti toisessa kädessään hänen kultamiekkansa,

Toisessa hänen upeaa lippuaan.

Ja kaikkialta samettisten vuodeuudinten poimuista pisti esiin kummallisia päitä,

Toiset hyvin rumia,

Toiset suloisen lempeitä.

Keisarin hyvät ja pahat teot,

Ne sieltä katselivat häneen,

Nyt kun kuolema istui hänen sydämensä päällä.

Muistatko?

Kuiskasi toinen toisensa jälkeen.

Muistatko?

Ja sitten ne kertovat hänelle niin paljon,

Että hiki pisaroi hänen otsalleen.

Sitä en ole koskaan tiennyt,

Sanoi keisari.

Soittoa,

Soittoa,

Tuokaa suuri rumpu,

Ettei minun tarvitsisi kuulla kaikkea,

Mitä ne sanovat,

Hän huusi.

Ja yhä he kuiskailivat,

Ja kuolema nyökkäsi kaikkeen,

Mitä sanottiin.

Soittoa,

Soittoa,

Huusi keisari.

Siinä pieni suloinen kultalintu,

Laula toki.

Laula.

Minä olen antanut sinulle kultaa ja kalleuksia.

Olen itse ripustanut kultatohvenen kaulaasi.

Laula toki,

Laula.

Mutta lintu oli hiljaa.

Ei ollut ketään virittämässä sitä,

Eikä se voinut laulaa.

Mutta kuolema jäi katselemaan keisarin suurilla tyhjillä silmäkuopillaan.

Ja oli hiljaista.

Hirvittävän hiljaista.

Silloin hän lähti aivan ikkunan läheltä,

Mitä kaunein laulu.

Siellä istui pieni elävä satakieli puun oksalla.

Se oli kuullut keisarinsa hädästä ja tullut laulamaan hänelle toivoa ja lohdutusta.

Ja mitä kauemmin se lauloi,

Sitä kalpeammiksi kävivät haamut.

Keisarin heikossa ruumiissa alkoi veri kiertää yhä vilkkaammin.

Ja itse kuolemakin kuunteli ja sanoi.

Laula vielä,

Pieni satakieli laula.

Laulaan,

Jos annat minulle tuon muhkean kultamiekan.

Laulaan,

Jos annat tuon upean lipun.

Jos annat minulle keisarin kruunun.

Ja kuolema antoi kalleuden,

Joka laulusta jo satakieli jatkoi.

Se lauloi hiljaisesta hautausmaasta,

Missä valkoiset ruusut kasvavat,

Missä seliä puu leimuaa ja jälkeen jääneiden kyyneleet kostuttavat tuoretta nurmea.

Silloin kuolema alkoi ikävöidä puutarhaansa ja leijali kylmänä valkoisena usmana ikkunasta ulos.

Kiitos,

Kiitos,

Sanoi keisari.

Sinä taivainen pieni lintu.

Kyllä minä tunnen sinut.

Minä karkotin sinut maasta ja valtakunnasta,

Ja silti sinä lauloit pahat näyt pois,

Vuoteeni luota ja kuoleman pois sydämeltäni.

Kuinka minä palkitsen sinut.

Sinä olet jo palkinnut minut,

Sanoi satakieli.

Kun ensi kerran sinulle lauloin,

Sain silmiesi kyyneleet,

Ja sitä en unohda koskaan.

Sellaiset jalokivat tekevät laulajan sydämen iloiseksi.

Mutta nuku nyt ja parane ja voimistu,

Minä laulan sinulle.

Ja se lauloi,

Ja keisari vaipui uneen.

Lempeä ja virvoittava oli se uni.

Aurinko paistoi hänen ikkunoista,

Kun hän terveenä ja voimistuneena heräsi.

Kukaan palvelijoista ei ollut palannut,

Sillä he kaikki luulivat hänen kuolleen.

Mutta satakieli lauloi vielä.

Sinun täytyy pysyä aina luononi,

Sanoi keisari.

Sinun pitää laulaa vain silloin kuin itse tahdot,

Ja tekolinnon minä rikon tuhansiksi kappaleiksi.

Älä riko sitä,

Sanoi satakieli.

Sehän on tehnyt kaiken,

Mihin se pystyi.

Säilytä se.

Minä en voi elää ja asua linnassa.

Mutta anna minun tulla,

Kun itse haluan.

Niin istun aina illalla tuolla ikkunan luona.

Ja laulan sinulle iloa ja ajatuksia.

Minä laulan sekä onnellisista,

Että niistä,

Jotka kärsivät.

Laulan pahasta ja hyvästä,

Jota ympärillesi pidetään salassa.

Pieni laululintu lentää ympäri,

Lentää köyhän kalastajan luo.

Talon pojan katolle,

Kaikkien luo,

Jotka elävät kaukana sinusta ja hovistasi.

Minä rakastan enemmän sydäntäsi kuin kruunoasi.

Ja silti kruunaa ympäröi kuin pyhä tuoksu.

Minä tulen,

Minä laulan sinulle.

Mutta yksi asia sinun täytyy luvata.

Kaikki,

Sanoi keisari.

Ja seisoi siinä kuninkaallisessa puhussaan,

Johon hän itse oli pukeutunut.

Ja piteli raskasta kultamiekkaa rintaansa vasten.

Yhtä sinulta pyydän,

Sanoi lintu.

Älä anna kenenkään tietää,

Että sinulla on pieni lintu,

Joka kertoo sinulle kaiken.

Silloin onnistumme vielä paremmin.

Ja sitten satakieli lensi pois.

Palvelijat tulivat katsomaan kuollutta keisariaan.

Niin,

Siinä he seisoivat.

Ja keisari sanoi,

Hyvää huomenta.

Ja senpituinen se,

Hyvää yötä.