Moi!
Minä olen Jenni ja tervetuloa tähän hetkeen.
Tänään iltasatuna on Astrid Lindgrenin satu nimeltä Kultasiskoni.
Mutta ennen kuin aloitetaan,
Ota itsellesi mahdollisimman mukava asento.
Hengitä syvään sisään nenän kautta.
Ja ulos hengityksellä sulje silmät kevyesti.
Ja rentoutu kuntelemaan.
Kultasiskoni.
Nyt mä kerron salaisuuden,
Jota ei kukaan tiedä.
Minulla on kaksoissisar.
Ettehän sano kenellekään.
Ei edes äiti tiedä sitä,
Eikä isäkään.
Sillä kun sisko ja minä synnyimme kauan sitten,
Siitä on seitsemän vuotta,
Heti sillään sisäreni juoksi ulos ja meni piiloon sen suuren ruusupensaan alle,
Joka kasvaa kaukana puutarhan kulmassa.
Ajatelkaa sitä siskoa.
Jaksoi juosta semmoisen matkaan,
Vaikka oli ihan juuri syntynyt.
Tahdotteko tietää,
Mikä sisarenin nimi on?
Luulette tietysti,
Että hän on Kati tai Jaana tai joku semmoinen,
Niin kuin tytöt tavallisesti.
Mutta ei sinne päinkään.
Siskon nimi on Ylvä-i.
Sanokaapa moneen kertaan peräkkäin.
Ylvä-i,
Ylvä-i,
Ylvä-i.
Eikö kuulostakin kauniilta?
Minun nimeni on vain Liisa,
Mutta Ylvä-I ei sano minua koskaan Liisaksi.
Hän sanoo aina,
Kultasiskoni.
Niin kovasti Ylvä-I pitää minusta.
Isä pitää eniten äidistä ja äiti pitää eniten pikkuveljestä,
Joka syntyi keväällä.
Mutta ylvä ii pitää vain minusta.
Eilen oli kivan lämmintä.
Heti aamulla menin tavalliselle paikalleni ruusupensaan taakse.
Se pensas kasvaa niin syrjässä,
Ettei siellä päin koskaan kuljota.
Ylvaiilla ja minulla on oma kieli,
Jota kukaan muu ei ymmärrä.
Ruusupensas ei meidän kielellä ole ollenkaan ruusupensas,
Se on salikon.
Kun istuin siinä salikonin vierellä,
Kuulin ylväiin huutavan,
Tilitunne.
Meidän kielellä,
Tule tänne,
Sanotaan sillä tavalla.
Silloin minä pujahdin aukosta.
Salikonin alla on näet aukko maassa.
Siitä minä ryömin läpi.
Ja sitten kapusin pitkän pitkiä tikkaita alaspäin ja kuljin pimeän käytävän kautta ovelle,
Joka vie kultaiseen saliin.
Tiellä ylvä ii on kuningattarena.
Kuputin oven.
Kultasiskonika sieltä tulee.
Kuului sisältä ylväiin ääni.
Niin,
Minä sanoin.
Nikko,
Avaa ovi kuultasiskolleni,
Sanoi Ylva-i.
Ovi avautui,
Ja Nikko,
Pikkuinen mies,
Joka laittaa ylväille ruokaa,
Kumarsi ja virnisti leveästi,
Niin kuin aina minun tullessani.
Ylväii ja minä halimme käsi kaulassa pitkän aikaa,
Mutta kohta siihen ryntäsivät pupi ja tupi,
Jalkoivat haukkua ja hyppiä ympärillä.
Tupi ja Pupi ovat meidän pienet mustat villakoiramme.
Pupi on minun ja Tupi Ylväin.
Aina kun minä tulen,
Pupi on ihan villinä ilostaa.
Se nuolee käsiä ja viuhtoo hännällään ja on mahdottoman suloinen.
Ennen minä kärtin yhtä mittaa isältä ja äidiltä koiraa.
Mutta siitä tulisi kuulema vaivaa ja rahanmenoa,
Ja pikkuveljenkin takia koira olisi hankala.
Siksi minusta oli kivaa,
Kun minulla oli pupi.
Ylvä ii ja minä telmimme pitkään koirien kanssa.
Sitten mentiin syöttämään kanineja.
Meillä on hurjan monta valkoista pikku kania.
Ette voi ikinä uskoa,
Miten kaunista kultaisessa salissa on.
Seinistä välkkyy kultaa,
Salin keskellä on suihkukaivo ja sen vesi on aivan vihreätä.
Siinä Ylvä-Ii ja minä käymme uimassa.
Kun kanit oli syötettyä,
Päätimme lähteä vähän ratsastamaan.
Ylväin ratsu on valkoinen,
Harja on kultaa ja kaviotkin kultaa.
Minun hevoseni on mustaa,
Sen harja ja kaviot ovat hopeiset.
Ratsumme ovat nimeltään kultajalka ja hopeajalka.
Ratsastimme hirmuisen metsän halki,
Jossa ilkeät asuvat.
Ilkeillä on vihreät silmät ja pitkät käsivarret.
Ne syöksyivät peräämme.
Ne eivät sanoneet,
Eivät huutaneet mitään.
Ne vain juoksivat äänetikintereillä ja hamuilivat meitä kohti käsivarsillaan.
Ilkeät tahtoivat vangita meidät ja teljetä isoon hirmuiseen luolaan.
Mutta ratsumme juoksivat niin lujaa,
Että kaviot iskivät kipunoita,
Kulta- ja hopeakipunoita.
Lilkeät jäivät kauas taakse.
Niin tultiin niitylle,
Jossa kiltit asuvat.
Sinne eivät ilkeät pääse,
Niiden on pysyttävä hirmuisessa metsässä.
Sinne ne jäivät seisomaan metsän aukealle ja tuijottivat puiden takaa häijyillä vihreillä silmillään.
Mutta kilttien luona meillä vasta oli hauskaa.
Nousimme ratsalta istumaan ruohikolle.
Kultajalka ja hopeajalkakin piehtaroivat nurmikolla ja hirnuivat.
Kiltit,
Joilla on punakat posket ja pehmoiset valkeat vaatteet,
Kantovat meille pienillä vihreillä tarjottimilla hyviä leivoksia ja karkkeja.
Ikinä ei missään ole niin hyviä karkkeja kuin kilteillä.
Kilteillä on nää sniityn keskellä iso liesi.
Siinä ne keittävät karkkeja ja paistavat leivoksia.
Lopulta me ratsastimme maailman kauneimpaan laaksoon.
Sinne ei pääse kukaan muu kuin Ylväi ja minä.
Kukat laulavat siellä ja puut soittavat.
Laakson halki juoksee kirkas puronen.
Se ei osaa laulaa eikä soittaa.
Mutta se hyräilee sävelmää.
Se on kaunein sävelmä,
Jonka olen kuullut.
Ylvä ii ja minä seisoimme sillalla,
Joka vie puron yli,
Ja kuulimme,
Miten kukat lauloivat ja puut soittivat ja puro hyräili sävelmäänsä.
Silloin Ylvä-I tarttui minua lujasti käsivarteen ja sanoi,
Kultasiskoni,
Yksi sinun täytyy tietää.
Sillä hetkellä minua vihlaisi hyvin kipeästi.
Ei,
Minä sanoin.
En tahdo tietää.
Kyllä,
Yksi sinun täytyy tietää.
Ylvä i jatkoi.
Kukkien laulu ja puiden soitto taukosivat äkkiä,
Enkä kuullut enää puron hyräilyä.
Kultasiskoni,
Sanoi Ylvä-I.
Kun salikonin ruusut kuihtuvat,
Minä olen kuollut.
Minä syöksyin hevoseni selkään ja ratsastin pois ja kyynelet valuivat poskiani pitkin.
Ratsastin niin kovaa kuin pääsin.
Ylvä iikiti ratsulla on perässä.
Niin hurjaa oli vauhti.
Että kultajalka ja hopeajalka höyrysivät hiestä,
Kun tultiin taas kultaiseen saliin.
Tupi ja pupi hyppivät ympärillä.
Kanitkin peilamahtivat siihen.
Lopulta minun oli lähdettävä kotiin.
Ylvä i,
Sä oot toiminut ovelle.
Me halimme hyvästiksi oikein kovaa.
Tule pian uudestaan,
Kultasiskoni,
Sanoi Ylvai.
Sitten minä menin ovesta ulos ja käytävää pitkin ja kiipesin tikkaita ylös.
Huulin Ylväiin huutavan vielä kerran.
Tule pian uudestaan,
Kultasiskoni.
Tullessani lasten kamariin äiti laittoi juuri pikkuveliä nukkumaan.
Äidin kasvot olivat hyvin kalpeat,
Ja nähdessään minut hän vain heitti pikkuveljen sänkyyn ja ryntäsi luokseni.
Hän sieppasi minut syliin ja itki ja sanoi,
Rakas lapsi,
Missä sinä olet ollut?
Missä olet ollut koko päivän?
Ruusu pensantakana minä sanoin.
Luojan kiitos,
Voi luojan kiitos,
Että olet tallella,
Äiti sanoi ja suukotti minua.
Olimme niin huolissamme.
Ja sitten hän sanoi.
.
.
Etpä arvaa,
Mitä isä on tänään ostanut sinulle.
En,
Mitä?
Minä kysyin.
Kurkista huoneeseesi,
Äiti sanoi.
Juoksin sinne niin sukkelaan kuin pääsin.
Ja siellä nukkui korissa vuoteeni vierellä pieni musta villakoiran pentu.
Se heräsi ja hypähti jaloilleen ja haukkui.
Niin suloista koiraa en ole ikinä nähnyt.
Niin,
Se oli ihan totta vielä sulaisempi kuin kultaisen salin pupi.
Se oli jotenkin elävämpi.
Niin se oli.
Se on sinun kaverisi,
Sanoi äiti.
Minä nostin sen syliini ja se haukkui ja sitten se yritti nuolla kasvojani.
Niin,
Suloisempaa koiraa en ole nähnyt.
Sen nimi on Pupi,
Äiti sanoi.
Olipa merkillistä.
Minä pidin niin paljon pupista ja olin niin iloissani,
Että tuskin saatoin nukkua yöllä.
Pupi makasi korissaan vuoteeni vierellä.
Välistää,
Se hiukan ynähti unissaan.
Bubi oli yksin minun,
Minun paras ystäväni.
Kun aamulla tulin puutarhaan,
Olivat kaikki salikonin ruusut lakastuneet,
Eikä aukkoa ollut enää maassa.
Sen pituinen se.
