Moi,
Minä olen Jenny ja tervetuloa tähän hetkeen.
Tällä kertaa iltasatuna onkin Eino-Leinon runoja.
Runot löytyvät osoitteesta www.
Runoste.
Net.
Valitsin yksittäisiä runoja eri kokoelmista,
Joten kerron aina runon nimen,
Kokoelman plus julkaisuvuoden ja runojen välissä on aikaa reflektoida.
Minä en tiedä runon lausunnasta oikein mitään,
Joten it is what it is.
Mutta lausuminen hidastuu ja ääni hiljenee loppua kohti,
Jotta sinun on helpompi vaipua uneen sitten kun siltä tuntuu.
Okei.
Ota siis oikein mukavaa asentoa ja sulje silmät pehmeästi,
Jos et ole vielä tehnyt niin.
Päästä irti menneestä päivästää.
Otetaan yhdessä puhdistava hengenveto,
Eli sieraimista sisään ja suusta ulos.
Eli sisään ja ulos.
Ja nyt rentoudu kuuntelemaan.
Aaltojen alla.
Tarina Suuresta Tammesta 1896.
On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen,
Ja linnassa valtaistuin se päilyvi päärlyinen.
Ja istuimeella on impi,
Ei impiä inhan maan,
Ja kauas loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan.
Niin suuret on suojat siellä,
Salit hohtaen huikaisee,
Sadat sohdit seinillä räiskyy,
Tuhat tuohusta leimuelee.
Ja tuuli kun joskus tyyntyy,
Ja taivas seijastuu,
Niin kaunihit kangastukset meen pintahan heijastuu.
Ja myrskyt mertanee velloo,
Ja tuulet ne tuivertaa,
Ja vetten vyöryvät vuoret,
Ne nousta ja vaipua saa.
Mut tyyntä on aaltojen alla,
Kuhun tuul ei tunkea voi,
Vain vienona viestinä sinne humuulapan aaltojen soi.
Ja luovien hahdet halkoo meren pintaa meuruavaa,
Venet taivahan rannasta nousee,
Ja vaipuvi taas sentaa.
Eri lippujen alla ne kulkee,
Eri matkan on määrä ja tie.
Mut tuuli ne vihdoin kaikki taa,
Taivahan rannan vie.
Ei haaksien onnesta huoli,
Meren vaahti sen valtia tar.
Merimiesten pyyntöjä kuule,
Ei linnan haltia tar.
Hän aaltojen kulkea antaa,
Miten tahtovi taivas vaan.
Ja haaksien hautahan syöstä,
Meren kuiluja kulkemaan.
Mut joskus pursi kun pieni on joutunut myrskyhyn,
Jolt aalto on airon saanut,
Mela hukkunut hyrskyhyn.
Ja rikki on purren ruori,
Ja venhaa viimat vie.
Mi lahtien lainehille,
Vain luotukin varmaan lie.
Niin silloin ahtolan impi,
Se astuvi linnastaan,
Ja ulapan ympäri purren,
Hän peittävi kutreillaan.
Ja taltuvi aaltojen raivo,
Jo vienona viimat soi.
Ja korjata haapion hauraan,
Meren kulki ja koito voi.
Mut laiva jos purppura purjeen,
Yli aaltojen ylpeilee.
Min rungossa pillat piilee,
Rikosmastossa vaanielee.
Min kannella karkelo käyvi,
Ilo raikuvi sortajain.
Mut ruuma on orjia täynnä,
Ja itkua vaivaa vain.
Niin silloin ahtolan impi,
Se astuvi linnastaan.
Sen seiniltä soidut tempaa,
Ja tarttuvi valtikkaan.
Yön synkäksi taivahan lientää,
Vihan vaahtohon vellovi veen.
Ja sortajan haahden hautaa,
Hän pauhulla pauvanteen.
Mut muutain aaltojen alla,
Hän yksin istuvi vaan.
Ja silmänsä suuret hän tunkee,
Meren kuilujen maailmaan.
Mihin kurjan kuolevan silmä,
Ei konsana nähdä voi.
Mut kaikuja kummia,
Josta pyhä hetkinä joskus soi.
Niin laulujen koralli linna,
Ajan aaltojen alla on.
Ja helmistä ihmishengen,
On istuin morsion.
Min otsalla aattehen kruunu,
Kun loistolla kuumottaa.
Ja valtikka hällä,
On tunteen meren kultaa kuultavaa.
Ja suuret on suojat siellä,
Salit hohtaen huikaisee.
Sadat soihdut seinillä räiskyy,
Tuhat tuohusta leimuelee.
Ja tuuli kun joskus tyyntyy,
Sekä taivas seijastuu.
Niin kauniit kangastukset,
Veen pintahan heijastuu.
Suuret aatteet,
Maaliskuun lauluja 1896.
Elontaistossa,
Tuulispäissä,
Nuo aattehet suuret vain.
Voi ihmishenkeä nostaa,
Näin oppia lasnamasain.
Mut aika ja alkava miehuus,
Jo mulle sen tiedon toi.
Et aattehet liian suuret,
Myös painaa maahan voi.
On munkin rinnassani hongat huojuneet.
Yökehrääjä 1897.
On munkin rinnassani hongat huojuneet.
Ja soinut soitto siel on lat vain lautu vain.
On munkin aatteheni nuorna nuojuneet.
Ja kerkiät kertoneet on munkin tunnettain.
On munkin lehvilläni lempi istunut.
Ja onni laulanut on mun oksillain.
On munkin latvassani käkönen kukkunut.
Ja valamot viihtyneet on minunkin varjossain.
Ois munkin rinnassani voima noussut näin.
Ja tullut tukkimetsä,
Vankka,
Vakainen.
Mut kirposki punainen yöllä metsähäin.
Ja sota soihduks nous.
Mä itse iskin sen.
Nyt maa on mustana ja kangas karstana.
Ja onni,
Lempi nyt ne lentää ohi sen.
Mut sieltä täältä toki louhten lomista nään jälleen nousevan mä nuorten virpien.
Ei nouse rinnassani enää.
Tiedän sen.
Nyt humisten honka puu.
Ei kuusi kukka päin.
Mut jospa joskus edes ehtooks vanhuuden vois leimota lehtimetsää minunkin mielessään.
Kuun lapset.
Helkavirsi ja kaksi.
1916.
Kuu jo kylmeni.
Näkivät tähden talvisen eläjät.
Edessänsä maan ihanan.
Kuuma rinnan.
Riemutäyden.
Nurkui kansa nuorempainen.
Sinne siirrymme iäksi.
Alle auringon paremman.
Luokse luonnon lempeämmän.
Armas on asua siellä.
Lämmin maata maan povella.
Kansan vanhin noin nimesi.
Kuun olen heimoa.
Elänen taikka kuollen.
Tänne jäänen.
Siirtyi sieltä kansa kaikki.
Viime venhon vieriessä.
Ilman aavoille selille.
Noinp on virkki nuorempaiset.
Ethän jääne jäätymähän tänne.
Kuuluisa kuningas.
Tykö tyhjän luomakunnan.
Saarehen sanattomahan.
Pakkasehen paukkuvahan.
Äyrähälle yön ikuisen.
Tuopon kuun ukko urahtii.
Tänne jäänen.
Tänne kuollen.
Tääl on syntyni syvimmät.
Potkas purren lainehille.
Istui paadelle pyhälle.
Katsoi menneiden menoa.
Hymähti hyvästit oudot.
Voi,
Te miehet mielettömät.
Lapset kuuttaren latomat.
Tytöt tyhjien halujen.
Pojat unten ponnetonten.
Tääl oli elämä teillä.
Siellä vain valeelämä.
Tääl oli ihanne teillä.
Siellä itku vain ihanan.
Tääl täyttämys parahan.
Siellä vain parahan paine.
Iki kaiho kauneuden.
Onnen ollehen ikävä.
Vieri vuos sadat.
Samosi kuu ja maakin kulkuansa.
Maassa mahtavat eläjät.
Luonnon kanssa kamppaellen.
Kuun ukko kumara yksin.
Jäätyi jääksi paikallensa.
Vain sydän sykähti hällä.
Lauloi laulua iästä.
Elämästä entisestä.
Talvettomasta kesästä.
Kussa kukki kuun ylängöt.
Alangot enemmän kukki.
Tuoksui metsät lakkalatvat.
Meret selkeät sinertii.
Autuutta alin omaista.
Laupeutta luonnon laajan.
Tuota ei maan lapset tajua.
Mutta jos sävelen kuuli.
Kuun lapsi.
Elämän orpo.
Syttyi syömehen kipinä.
Sinkoi silmä taivahille.
Muisti hän entisen elonsa.
Tunsi polttavan povensa.
Koko sielun sairastuvan kodin korkean surusta.
Kauniista kadotetusta.
Soi hälle jumalten virsi.
Kuoro taivoin tähti täyden.
Onko nyt parempi olla?
Liekö armaampi asua viidakoissa vierahissa?
Uppo oudoilla ovilla.
Kuin oli olla kuun povella.
Kuun on kummoilla levätä.
Luona talven tuttavamman.
Syksyn kylmänkin sylissä.
Sydän yössä ystävässä.
Onnessa oman elämän.
Kuulevi lakean laulun.
Kuun lapsi kumea rinta.
Päänsä painavi poloinen.
Parma hillen maa emosen.
Ei tajua taatto häntä.
Maammo outo ei opasta.
Iltarukous.
Sata ja yksi laulua 1898.
Unta,
Unta,
Unta.
Syvä uinumaan.
Lunta,
Lunta,
Lunta.
Päälle mustan maan.
Yössä,
Yössä,
Yössä.
Öiset linnut lentää.
Työssä,
Työssä,
Työssä.
Lepää tuskat sentään.
Lennä,
Lennä,
Lennä.
Aatosinehmon.
Mennä,
Mennä,
Mennä.
Aika maata on.
Totuuden etsijä.
Tähtitarhaa 1912.
Lensi aattehen aroillaan.
Niinkuin raisut villiratsut.
En niitä tavannut kiinni.
Keinoivat kuvien sarjat Intian ikilehoissa.
Pirran vienon lainehilla olivat uinuttaa minutkin.
Entäpä Ekyptin maasta löytäisin salasanani?
Matkusti matematiikka mittoineensa muotoineensa haudoille entisen Ekyptin.
Sit oli kotona kyllin.
Synäköokanko sylistää?
Löydän varman vastaukseen.
Galilean laaksoloista.
Ristin kultaisen kuvusta.
Jehova jyrisi siellä niinkuin pitkän pilven ääni.
Pärisi veriset uhrit.
Pavahteli kaikki kansa alla Aabramin jumalaan.
Iisakin ja Jakobinkin.
Itse vaati ihmisuhrin isä pojalta omalta.
Kuolon kurjan ristipuussa vuoksi herjan ihmisheimon.
En mä löydä etsimääni.
Menen sieluni sisälle.
Oman rinnan onkaloihin.
Löydän luottehen lujimman,
Jolla torjun turmat kaikki.
Huokaus.
Hiihtäjän virsiä,
1900.
Olen kävellyt päiviä öitä,
Kuin hulluja itkenyt.
Sielun pilloja,
Pimeiköstä,
Rikka ruohoja kitkenyt.
Olen kutonut kummia vöitä.
Hius hienoja helkyttänyt.
Utu haaveita,
Unten töitä.
Maassa kiinni mä matelen nyt.
Oi,
Ajatte armahimmat.
Kun niskan nyykähys yks,
Tai kengän keikahus vimmat.
Sai syömehen sytytetyks,
Ja tuskatkin tulisimmat suli voittajan hymyilyks.
Pohjan tähti.
Pyhä kevät,
1901.
Oi,
Pohjan tähti.
Mi meille vilkut,
Ja piennä pilkut.
Mi ilkut tähdille kiertäville,
Ja ihmismielille myrskyisille.
Jotk ei saa rauhaa,
Vaan aina pauhaa.
Oi,
Kuin sua säälin.
Saa tähti kumma.
Mi luulet,
Että on elonsumma,
Ain aaltoin keskellä tyyni olla.
Tyyni olla,
Ja seista kaukana kalliolla.
Kun meri pauhaa,
Ja ei saa rauhaa.
Sua kaikki kiertävät taivaan kaaret,
Ja tähtisarjat,
Ja valosaaret.
Sua kumartaa kuun,
Päivän kulta,
Ja otava oppinsa ottaa sulta.
Niin myöskin henki,
Inehmo senki.
Sua sentään säälin,
Maa,
Tähti parkaa.
Mi tiedä et,
Miten veri karkaa.
Miten tulet riemun,
Ja tuskan palaa.
Kun synti hehkuu,
Ja sydän halaa,
Ja aatos pauhaa,
Ja ei saa rauhaa.
Aina langeta,
Aina nousta.
Käyttää kuokkaa,
Ja sota jousta.
Tehdä oikein,
Ja tehdä väärin.
Rikkoa,
Kärsiä mielin määrin.
Oi,
Ihanainen on elomainen.
Kuutamolla.
Kangastuksia.
1902.
Kuuhut halki usvayön.
Kutoo kumman helmivyön.
Noin läpi mieleni utuiseen.
Kudot.
Neiti.
Kummat sillat.
Sillat maasta taivahalle.
Kiitos.
Kiitos kirkkahalle,
Yön valjun valosta jalle.
Virkkaa neiti vienoin äänin.
Utuon enne aamun koitoon.
Koska päällä metsän puiden väikkyvät punaiset hunnut.
Silloin mieles kuuka toopii.
Osa hansa onnellisna.
Noin ällös sanele.
Neiti.
Ennen olkoon yö ikuinen.
Muin päivä sinua ilman.
Syksyn synketessä.
Syreenin kukkiessa.
1920.
Laine rauhaton.
Lyö.
Ah,
Lyö.
Kohta kattaa sun talven yö.
Vankia valkean hallan.
Tuska.
Murhe ja muistot syö.
Kuohu henkeni.
Käy.
Ah,
Käy.
Kohta ei taivasta maata näy.
Kohta vaikenet vallan.
Hehku hiilesi himmentäy.
Kannel kaukainen.
Soi.
Ah,
Soi.
Vaikka en laillasi laulaa voi.
Heijastan hetkinä hurman kaunehinta.
Min kaipuu loi.
Virtakohtalon.
Vie.
Ah,
Vie.
Kohta jo päättyy päivän tie.
Kuulin kulkevan surman.
Taikka tauti vain ollut lie.
Mutta tunnen.
Ah,
Tunnen sen.
En ole enää entinen.
Muille ei soittoni soikkaan.
Muista murhetu.
Ilahdu en.
Siitä tiedän.
Ah,
Tiedän tuon.
Unissa kulkien unia luon.
Itseni joikuja joikaan.
Itselleni vain iloa suon.
Sentään ihmehen näin.
Ah,
Näin.
Virisi virva mun sydämessäin.
Puhkesi puutarha uhkee ruusuin.
Tuntehin tuskapäin.
Tuima on tuomari lemmen syys.
Synkkäni pois ilon itsekkyys.
Nainen nuoria muhkea.
Mun oli murheinen ihmisyys.
Nyt hän on mennyt merten taa.
Hältäen viestiä.
Sanaa saa.
Elääkö ees?
En tiedä.
Kyselen.
Mykkä on taivas.
Maa.
Virrat.
Järvet.
Ah,
Jäähtykää.
Tulkoon tuonen ja tyynen sää.
Syksyn en kukkia siedä.
Koskaan koskaan häntä nää.
Kuolkaa,
Kuolkaa.
Ah,
Metsät,
Puut.
Tulkoon talviset,
Kylmät kuut.
Järkeni jäähän nyt hautaan.
Lemmen leimut ja muistot muut.
Tahdon olla mä talven mies.
Harteilla hallan ja tähtien ies.
Iskeä routaan ja rautaan.
Ruusu musta.
Sun murhet ties.
Hyvää yötä.
